Sain jokin aika sitten (~ noin viikko, vaikka se tuntuukin ihan pari päivää sitten tapahtuneelta) kysymyksen blogini kuolleisuudesta. Ei (äiti), en ole aloittanut uutta salaista blogia kaikilta piilossa, jatkan tätä edelleen aina kun siltä tuntuu. Syitä tähän "taukoon", päivittämättömyyteen, miksi sitä ikinä haluaakaan kutsua, on kaksi.
A. Olen kyllästynyt blogimaailmaan. Muutamien kuukausien taukoja lukuunottamatta olen pitänyt blogia / blogeja vuodesta 2005. Loppuvuodesta alkaen tosin, joten ennemmin pitäisi ehkä sanoa 2006. Mutta eniveis, voisin väittää että melko pitkään, lähtien ajasta jolloin blogit olivat nörttien, media- ja tiedeihmisten sekä nörttejä leikkivien teinien harrastus.
Me nörttejä leikkivät teinit kirjoitimme blogeihin sattumuksia päivistämme, laitoimme silloin tällöin tarkkaan valikoituja "taide"kuvia (siis miel. itse otettuja, siksi "taide") tekstien oheen, luotimme siihen että blogi on
nettipäiväkirja - niin, siihen aikaan se oli sana jolla selitettiin mikä blogi on. Moniko nykyaikana pyytää selitystä termille "blogi"? Tuskinpa moni nuori lapsikaan välttyy moiselta tiedolta, kun äiti pitää valokuva- / sisustus- / käsityö- / puutarha- / ruoanlaittoblogia, perheriitojen aiheena on se miten perheen isä ei tykkää että kaikesta kerrotaan netissä avoimesti koko maailmalle kuvineen kaikkineen, ja pikkulasten isosisaruksilta tietysti löytyy muoti- / elokuva- / lemmikki- / syömishäiriö- / känniääliöintiblogit.
Siinä vaiheessa kun blogin käsite laajeni ja poksahti kaiken kansan tietoisuuteen Suomessakin, alkoivat ne alkuperäiset "nettipäiväkirjat" kadota, ihmiset alkoivat erikoistua pitämään blogia tiettyyn tarkoitukseen, kuvista tuli tärkeämpää kuin tekstistä eikä valtavirtaa enää kiinnostanut lukea toisten elämistä kuin ne iloiset asiat. Pintaraapaisuista ihmisten elämästä tuli kivaa luettavaa ja jos ei näkynyt kuvia niin ei kukaan jaksanut kiinnittää huomiota.
Viimeisen vuoden aikana meikäläistä on enemmän ja enemmän ärsyttänyt
seuraavat ilmiöt:
a) kuvat H&M:n vihreästä perustopista, Gina Tricotin mustasta perustopista, H&M:n punaisesta perustopista jne. roikkumassa henkareissa otsikon "tän viikon ihqut ostokset" alla. Materialismi, helt enkelt.
b) Suosittujen blogien kuvat pääruokalautasista joilla on kananmuna, ruokalusikallinen raejuustoa, pari salaatinlehteä ja vähän kalaa, kuvatekstinä "aiai kun oli herkkua, tulin kyllä niin täyteen" ja kommenttiboksissa "oi kun mäkin voisin syödä noin vähän", "oi miten herkullisen näköistä" jne. Siis laihuuden ja ihmeellisten ruokavalioiden ihannointi niin että kohta Suomessa elää anorektinen sukupolvi (tai pari) joka ei ole koskaan kuullutkaan ruokaympyrästä.
c) Rumat ja itseään toistavat valokuvat. Tän kohdalla joudun kyllä myöntämään että eivät ainakaan useimmat omistakaan kuvistani mitään kovin kauniita saatikka erikoisia ja toisistaan erottuvia luomuksia ole, mutta Tukholma lienee kuitenkin kauniimpaa katseltavaa kuin blogin kirjoittaja edestä, takaa, sivulta, toiselta sivulta, takaviistosta, etuviistosta.. Tai bloggaajan uudet kengät edestä, takaa, alta, sivulta... Niin.
d) Blogien kaupallisuus, joka ei Suomessa edes ole samalla tasolla kuin esim. Ruotsissa, mutta tietysti suomalaisena toisten saamat ilmaiset mainostavarat nakertavat ei-suosittua kuin pientä oravaa. Omalla kohdallani tosin siksi että totuin elämään mukavassa kuplassani jossa blogit oli kiva harrastus ja hauska tapa viettää aikaa ja saada kavereita, ei jotain mitä tehdään päivittäin että pidettäisiin lukijoiden mielenkiinto yllä, palveluntarjoaja tyytyväisenä ja ilmaistavaran virta omaan postilaatikkoon suunnattuna. Tietysti blogit on markkinoijille mieletön mahdollisuus ja tulonlähde, mutta myös eriarvoistamisen lisäksi ne varmistaa että kaikki suosituimmat blogit ja sitä kautta koko Suomen teinilauma ovat enenevässä määrin sitä samaa muottia, samoja merkkejä, samoja vaatteita, samoja meikkejä... Pläh.
e) Ja sitten vielä blogikommentit! Ei hyvää päivää. Sitä katkeruuden, kateellisuuden, pahkanjauhannan, mustamaalaamisen ja typeryyden määrää mikä postauksien kommentteihin kasautuu. Toimii se toisaalta toisinkin päin: kun huippusuosittu bloggaaja selittää että aikoo olla puoli vuotta syömättä karkin karkkia ja sitten ostaa ihan kaikkia karkki-ihanuuksia mitä vain käsiinsä saa palkinnoksi siitä karkittomasta puolesta vuodesta, niin kommenttiloota pursuaa "tsemii, vitsit kun mäkin pystyisin!!!" -viestejä ilman että yksikään huumaantunut lukija miettii hetken vertaa että onkohan tuossa nyt mitään järkeä. Ainiin, tietysti siinä on järkeä, onhan sen kirjoittanut itsestään huolta pitävä nuori nainen joka syö lounaaksi kananmunan ja elää kaikin puolin täydellistä elämää shoppailuineen, säännöllisine ravintolaillallisineen ja ulkomaanmatkoineen huippulomakohteissa.
f) Mistä päästäänkin siihen tympeään tosiasiaan että tämä nuori nainen, kuten niin niin niin moni muukin hänen kaltaisensa,
ei osaa kirjoittaa. En itsekään ole mikään suuri kirjoittajalahjakkuus ja oman aikani Jane Austen jonka tekstit ovat suuria luovuuden osoituksia ja nerouden leimahduksia, mutta.. Mutta. Niin. Tätä tulevaa kielitieteilijää kohtaa suuri epätoivo kun luen montaa blogia, siitäkin huolimatta että lingvistit eivät ole niitä jotka sanovat että "näin kieltä pitää käyttää" vaan tutkivat miten kieltä käytetään ja vetävät siitä omia johtopäätöksiään. Kuitenkin sisässäni asuu se äidinkieliperfektionisti joka esimerkiksi rakastaa yhdyssanoja ja tykkää kielenmukaisista lauserakenneista, uskoo edelleen vakaasti ja olevinaan vanhanaikaisesti että se on "kuka" eikä "ketä" ja arvostaa sitä jos kirjoittaja viitsii kirjoittaa "kirjakielellä" eikä sillai niink puhhuu. Kyllä itsekin käytän puhekielisiä ilmauksia jossain määrin, mutta rajansa silläkin. Äärimmäisen huonoa
omassa kirjoituksessani muuten on se että kadotan aina punaisen langan ennen kuin olen sitä edes löytänytkään, siksi tälläkään tekstillä ei oikein ole päätä eikä häntää, eikä edes niitä parhaita selkäpaloja, kunhan haluan saada vuodattaa pääni tyhjäksi tästä jo pitkään aivokopassani muhineesta aiheesta.
Joo, kärjistän ja liioittelen jonkin verran, olen luonnollisesti hyvin katkera siitä ettei mulla ole varaa käyttää 500€ kuussa muutamaan merkkivaatteeseen tai kaapilliseen halpisketjujen vaatteita, olisi mustakin ihan hauskaa ja taloudellista saada maha täyteen puolikkaasta voileivästä ja nauttia moisesta ateriasta eikä mua varsinkaan erityisemmin haittaisi saada blogin kautta vaatteita, kosmetiikkaa ja elektroniikkaa vastapalkaksi siitä että räpsin läjän identtisiä kuvia järjestelmäkameran automaattiasetuksilla ja kirjoitan alle muutaman rivin huonolla suomella jotta nuori lukijakuntani saisi tietää minkä väriset sukat minulla oli tänään ja millainen oli kahvila X:n suussasulava mutta samalla mukavan täyteläinen mustikkamuffini.
Suomen suosituimpien blogienkin joukosta löytyy kuitenkin vielä muutama yksilö joissa niin kirjallinen, kuvallinen kuin useimmiten asiallinenkin anti on sellaista että voisin niitä lukea jos mua edelleen kiinnostaisi. Jos siis haluat lukea hyviä blogeja joiden aihepiiriin kuuluu sana "tyyli", niin
Paras aika vuodesta,
White Trash Disease ja
Kaikki mitä rakastin on sellaisia joita voisin melkeinpä jopa suositella. Ruotsalaiseen blogimaailmaan en ole edes halunnut pahemmin tutustua, täällähän meininki on jotain aivan muuta kuin Suomen kamaralla, mutta jo vuosia lukulistalleni on kuulunut ihanan Sandran
Niotillfem, joka on vaan niin piristävän elämänmakuinen ja mukavan ei-suomalainen, kommenttilootineen kaikkineen. Aidon elämän makua löytyy tosin myös
Twilight Colasta, kera kauniiden kuvien ja hyvän musiikin.
Tietysti löytyisi blogimaailmasta varmasti enemmänkin oikeita helmiäkin, jos jaksaisi kaivautua pintaa syvemmälle. Tällä hetkellä kuitenkin elän mieluumin lähestulkoon ilman kuin tyydyn johonkin joka vain ärsyttää ja ottaa päähän. Sitäpaitsi olen vihdoin löytänyt Twitterin ihmeellisen maailman ja todennut että sieltä löytää aidompia ihmisiä kuin blogosfääristä.
B. En ole valokuvannut (enempää kuin yhteensä kuutena päivänä edellisen päivityksen jälkeen).Ankean harmaa pilvitaivas ja siihen sulautuvat lumikerrokset eivät ole maailman parhaita inspiraationherättäjiä tai mielenkiintoisimpia kuvauskohteita. Ja ennen kaikkea mulla on pakkomielle filmikamerasta.
Vanhasta filmikamerasta. Sellaisesta jolla saisi naarmuuntuneen näköisiä, vähän suttuisia, vähän väärin rajautuneita kuvia joista suurin osa ei edes onnistu ainakaan niin kuin oli tarkoitus. Kuvia joilla on merkitystä. Kuvia jotka ovat itsensä näköisiä, ei identtisiä kymmenen muun kanssa. Kuvia jotka on otettu koska ne on haluttu ottaa, ei koska ne on pitänyt ottaa. Kuvia joiden kohdalla ei haittaa että ne ovat ihan huonoja, koska idea on tärkein.
Sellaisia kuvia minä haluan ottaa, enkä tusinaturistiräpsyjä. Nih. Tuollaisia kuvia ei myöskään saa tietokoneohjelmalla digikuvasta muokkaamalla, se ei ole sama asia.
Ei sillä että digikamera ja vaikka se kuvankäsittelyohjelmakin olisi huono olla olemassa, mutta olisi kiva jos edes jollakin tässä elämässä olisi merkitystä, että ihan kaikki ei olisi tympeää massaa vain. Sitä
enemmän halvemmalla nopeammin helpommin -ideologiaa.
Palailen siis asiaan, mikä se sitten ikinä onkaan, kun tuntuu siltä. Nyt mulla on kuitenkin ruotsalainen ID-kortti joka armeliaasti kertoo myös pituuteni, vapaata kahtena arkipäivänä joka viikko, psykolingvistiikan inlämningsuppgift tehtävänä torstaihin mennessä ja perjantai-illan iloksi valmiiksi väsätty hauska tietokonelingvistiikan tehtävä palautettavana. Läpäisin niin fonetiikkakurssin uusintatentin kuin "introduktion till lingvistik" -kurssinkin tentin, vietin päivät viime sunnuntaista keskiviikkoon nukkuen, leffoja katsellen ja keuhkoja pihalle yskien ja ensi viikolla aion koulutehtävien lisäksi keskittyä keväästä nauttimiseen. Ja jatkan yhä edelleen yliopiston vessojen oviin kirjoitettujen tekstien lukemista, haha. Oikeasti ne on ihania, päivien pieniä iloja. Niin vakavia, mukavia, absurdeja. Tai siis ne eivät ole vain tekstejä, ne ovat keskusteluja. Koska ruotsalaiset rakastavat keskustella, niin fikatessa kuin vessassakin.
